keskiviikko 9. huhtikuuta 2014

IHME Oikeusjuttu, puolustuksen puheenvuoro


Perjantaina puhuin IHME-päivillä Oikeusjutussa. Rooliksi sain puolustusasianajajana toimimisen aiheesta "Kansallinen Taide". Puolustuksen todistajaksi kutsuin kuraattori, taiteilija Jussi Koitelan. Syyttäjän viitan puki päälle taiteilija Kiba Lumberg. Lumbergin todistaja oli taiteilija, Aalto-yliopiston professori Pia Lindman.

Syyttäjä esitti laussa syytteen, jossa väitti suomalaisten taideorganisaatioiden sortuvan eräänlaiseen lobotomiaan asetellessaan tekijöitä ja teoksia viennin näkökulmasta kulloinkin sopivaan pakettiin. Väittelimme siis osittain kansallisesta taiteesta, osin taideorganisaatioiden toiminnasta. Keskustelu poukkoili näiden välillä koko kaksituntisen.

Lopulta tuomari Tuomas Nevanlinna julisti molemmille osapuolille vapautuksen eli tasapelin ja kiitti osapuolia historian yhdestä parhaista IHME Oikeudenkäynneistä. Tässä puolustuksen asianajajana pitämäni puheenvuoro sekä loppupuheenvuoro.

Puolustuksen puheenvuoro

Vastaan, että taide on syytön / plead not guilty.

1. Vastakkainasettelua kansallinen taide vs. kansainvälinen moderni taide ei ole todellisuudessa olemassa. Suomalainen taiteilijakunta on tutkimusten mukaan korkeasti koulutettua ja jo lähtökohtaisesti kansainvälistä. Koulut käydään ulkomailla ja jo lähes äidinmaidossa opetellaan kansainvälisten suhteiden luontia ja pelisääntöjä. Suomalaisella taiteella on myös maailmanlaajuisesti paljon kysyntää, kiitos jo yli vuosikymmenten jatkuneen aktiivisen kulttuurivaihdon ja työn, jota useat suomalaiset taideorganisaatiot ovat harjoittaneet. Kysynkin, miksi väitetty lobotomia olisi yksin instituutioiden vastuulla? Eikös yksittäisillä tekijöillä, kv-kuraattoreilla, museonjohtajilla ja muilla portinvartijoilla ole asiaan aika suuri osuus? Väitetään, että organisaatiot muodostuvat ihmisistä joilla on subjektiivinen maku. Mitä voidaan sanoa portinvartijoiden vaikutuksesta taidemaailmaan, jotka suosivat vain muutamaa prosenttia ja jättävät loput 98% historian hämärään? Lobotomiaan ei tarvita taideorganisaatiota. Ne edustavat usein vain seiniä ja kehystä.

2. Taideviennin sijaan tulisi puhua taide- ja kulttuurivaihdosta. Marko Karo kuvaa tutkielmassaan ”Koordinaatteja tilassa ja ajassa - Kuvataide ja kulttuurivaihto 2008–2012” seuraavasti: Kuvataiteilijan työn itseisarvon, työn sisältökriittisyyden on siinä keskeistä. Kulttuuriviennin sijaan on kyse vastavuoroisuudesta ja vuoropuhelusta, ajatusten ja taiteen vaihdosta." Taiteen itseisarvo merkitsee tekemisen pitkäjänteisyyden tukemista ja luottamusta taiteellisen työn sisällön arvoihin ja asenteeseen. Tämä luottamus joskus puuttuu, ja silloin se pitää palauttaa.

Fakta on, että Suomeen eivät huippukuraattorit löydä tänä päivänäkään oma-aloitteisesti. Täältä ei myöskään lähdetä minnekään ilman huomattavaa panostusta taiteilijan kansainväliseen urakehitykseen sen jossakin vaiheessa, mieluiten alussa. Jopa internetin aikakaudella olemme paradoksaalisesti edelleen geopoliittisesti syrjässä. Näitä edellytyksiä organisaatiot parantavat aivan oleellisesti. Taiteilija ei yksinkertaisesti selviä yksin. Resurssit riittävät tekemiseen ja suunnitteluun, mutta viimeistään markkinoinnissa, rahoituksen haussa ja suhdetoiminnassa tarvitaan usein ammattimaisessa toiminnassa apua.

3. Olen toiminut kymmenen vuotta kulttuurin kentällä erilaisissa taideorganisaatioissa ja nyt itsenäisenä asiantuntijana alkuvuodesta 2014 lähtien. Opintoni olen tehnyt kahdessa kansainvälisessä kouluissa sekä Suomessa että Saksassa ja asun ja työskentelen tällä hetkellä kahdessa eurooppalaisessa maassa. Teoksissani olen käsitellyt paljon nationalismia, kansallistunnetta ja kollektiivista muistia valottaen niiden yhtymäkohtia tähän päivään arkistomateriaaliin ja found footageen pohjautuvien mediataideteosteni kautta. En ole koskaan kokenut, että taideinstituutioissa organisaatiot olisivat vastuussa taiteen typistämisestä. Paljon vaikuttaa sen sijaan hieman kärjistäen sanottuna kapitalistinen pyramidihuijaus, jota myös taidekentäksi kutsutaan. Taidekentän maxiimi tuntuu kuuluvan näin: jotta yhä harvempi voisi menestyä, yhä suurempi määrä taiteilijoita syötetään portinvartijoille.



Pitääkö näin olla? Yhteiskuntajärjestelmämme perustuu kysynnän ja tarjonnan lakiin: tarjontaa tulee olla aina hieman enemmän kuin kysyntää. Työtä on aina vähemmän kuin sen tekijöitä kilpailuasetelman säilyttämiseksi. Taiteessa tämä epäsuhta korostuu. Tai ehkä kyse ei niinkään ole itse järjestelmästä vaan siitä miten siinä kentällä olevat ihmiset toimivat. Asian voi ajatella myös toisin päin. Konservatismin viitan taideorganisaatioiden harteille heittäjien pitäisi mennä itseensä ja kysyä, mitä minä voisin tehdä toisin seuraavan sukupolven edustajana organisaatioiden uudistumista tukeakseni ja auttaakseni. Voisinko juuri minä vaikuttaa? Ilmiö kiinnitti itse asiassa huomioni jo kouluaikoina, ja mietin silloin miksi taiteilijat hyväksyvät järjestelmän kritiikittömästi. Eikö Suomessa ole pikemminkin valtava potentiaali ja mahdollisuus hyödyntää suuri lahjakkaiden, mutta hyvin erilaisten taiteilijoiden kaarti suhteessa populaan sen sijaan, että kuoritaan vain itsestäänselvät kermat päältä? Ei ole yhtä urapolkua ja tietä menestykseen, vaan niitä on useita erilaisia. Vain ottamalla ohjaksia omiin käsiin, luomalla ideologioita, herättämällä keskustelua, ravistelemalla, ja toimimalla: perustamalla kollektiiveja, yhteenliittymiä, verkostoja gallerioita ja kansanliikkeitä voi saada itse muutosta haluamiinsa asioihin. Kukaan ei niitä tulea hopeatarjottimella tarjoilemaan. Tätä taiteilijoiden itsensä aktiivisuutta tulisi tukea sekä organisaatioiden että taidekoulujen, sillä siinä piilee myös organisaation itsensä uudistumisen, kehittymisen ja säilymisen avain. Jokaisella instituutiolla on elämänkaarensa: se syntyy - kehittyy - ja kuolee. Tai uudistuu. Me taiteilijat, kuraattorit ja eri tavalla ajattelijat olemme ne jotka organisaatioita tänä päivänä ravistamme ja rakentavasti uudistamme.


Loppupuheenvuoro 


Hyvä tuomari, syyttäjä ja todistajat, arvoisa festivaaliyleisö.

”Museot ja galleriat ovat nykymaailmassa harvinaisia paikkoja”. Ne ovat toimiessaan mielekkäästi hieno asia. Jos ja kun instituutioita täytyy muuttaa, ei auta paeta vaan marssia niihin ”rytinällä sisään” -- puolustamaan taiteen ja taiteilijoiden asemaa ja olemassaoloa läpimarkkinataloudellistuneessa maailmassa., kirjoittaa Antti Majava Sini Monosen Into kustannukselle toimittamassa vastikään ilmestyneessä Alaston totuus taiteesta -Pamfletissa (2014).

Kuraattorien - sekä etenkin taiteilijakuraattorien - toisinajattelu, sekä organisaatioiden välillä että verkostojen kautta toimiminen, olisi arvokasta. Vaihtoehtona on lahjakkuuden turha haaskaus, joka voidaan välttää kuratoinnin näkökulmaa laajentamalla. Menestyneimmät eivät välttämättä ole lahjakkaimmat, vaan ne jotka sopivat kuraattorien käsitykseen parhaiten siitä, minkälainen taiteilijan tule olla. Sopivimmat kehitetään tuotteiksi, jotka tulevat putken toisesta päästä pahimmassa tapauksessa loppuunkulutettuina ulos. Vaihtoehtona sanotaan, että otetaan uusi tilalle. Voisiko ajatella, että tähän kiinnitetään myös organisaatioissa enemmän huomiota?


Koko taidemaailman tulisikin kääntää katseensa ei-kansallisen ja kansainvälisen teennäisestä jaottelusta kentän valtarakenteisiin ja niiden aktiiviseen muuttamiseen. Kansallisuus ei 2000-luvulla ole enää validi argumentti. Tutkimukset osoittavat kiistatta, että koko nuorempi taiteilijapolvi toimii jo lähtökohtaisesti kansainvälisesti. Kilpailu on tänä päivänä paljon ankarampaa kuin muutama vuosikymmen sitten, jolloin koko sanaa ei käytännössä edes mainittu taidekentällä. Nyt kilpailusta puhutaan jo taiteilijoiden kesken suhteellisen normaalina, eteenpäinvievänä asiana, joka mahdollistaa uudistumisen. Joskun on kuitenkin ovelampaa hyödyntää se mitä on rakennettu vuosikymmeniä, kuin aloittaa kaikki itse alusta. Se ei ole konservatismia, vaan tervettä järkeä, vaikka uudistuminen ja taiteen rakenteiden puolustaminen sellaiseksi usein mediassa herkästi tänä päivänä leimataankin. Näen että tämä leimaaminen on turhaa ja ruokkii vastakkainasettelua taiteilijakunnassa silloin, kun meidän taiteilijoiden ja kentän edustajien tulisi voimakkaimmin toimia yhteen. Vaatii rohkeutta ottaa itse vastuu ja nostaa takapuoli penkistä ylös. Kun niin tekee, kannattaa samalla katsella ympärilleen onko joku muu tehnyt jo samankaltaista aiemmin, ja yhdistää voimat. Uudella tavalla ajattelu tekee hyvää myös organisaatioille. Keskustelunavauksia ei tulisi instituutioiden taholta nähdä punaisena vaatteena, vaan ne tulisi ymmärtää oleellisena osana demokratiaa, organisaatiota uudistavana voimana, joka palvelee aivan samaa tarkoitusta jota varten ne itse ovat olemassa: parempaa taiteen maailmaa ja sen uudistuneita rakenteita.


Jokainen taiteilija voi esimerkiksi kollektiivien ja oman aktiivisuuden avulla olla hyväksymättä ahtaita rajoja ja jossain määrin myös tehdä oman menestyksensä, niinkuin klisee kuuluu. Mutta ilman, että jossakin vaiheessa uraa organisaatiot näkevät taiteilijan erityislaatuisuuden ja potentiaalin ja ottavat koppia näiden menestyksestä, he eivät pääse riittävän pitkälle. Tai riittävän ajoissa. Koulutuksellakin on tässä avainasema. Jos painotetaan taidehistoriaan pohjaavaa tähtikulttia jo kuraattorikouluissa sekä tekijöiden että portinvartioiden ohjenuorana, ei putkesta valmistu kuin yhtä sorttia tavaraa. Aidosti vaikutusvaltaisia ammattilaisia menetetään, jotka ajattelisivat mahdollisesti toisin, ja taidemekanismi on itseään poissulkeva. Tällöin nuorenkaan kuraattorin oma näkemys ei pääse välttämättä kehittymään täysmääräisesti koskaan vaan hän matkii tähtikuraattoreita ja `peers`-jengiä. Kuratoitujen taiteilijoiden määrä samalla vähenee. Enemmän vähemmälle jengille tuntuu olevan tämän ajan tyly slogan. Samalla ei oteta lainkaan huomioon tosiasiaa, että monipuolisuus kentältä asteittain häviää. Tätä näivettymistä vastaan taiteilijoiden tulisi itse taistella aktiivisesti. Siihen paras keino on aktiivinen vuorovaikutus, postitiivinen toimiminen organisaatioiden välillä verkostoja luoden ja dialogiin pakottaminen vain ääritapauksessa, jos instituutio ei itse halua keskustella. Taiteilija ei enää tyydy osaansa, tai kuraattorin/galleristin hänelle määräämään rooliin. Tällainen aika on ohitse. 


Taiteilijalla tänä päivänä on useita eri rooleja. Suomalaisella taidekentällä meillä on ollut perinteisesti - ja tulee myös jatkossa olemaan, - paljon valtaa. Kiitos uudistuneiden organisaatioiden, uusien yhteenliittymien ja taiteilijoiden aktiivisen panostuksen niihin. Verkostojen kasvattamisen kotikentältä kansainväliseen tulisi olla kaiken instituutiolähtöisen toiminnan tavoite. 

Kiitos.


Hanna Ojamo media artist, arts manager