keskiviikko 9. huhtikuuta 2014

IHME Oikeusjuttu, puolustuksen puheenvuoro


Perjantaina puhuin IHME-päivillä Oikeusjutussa. Rooliksi sain puolustusasianajajana toimimisen aiheesta "Kansallinen Taide". Puolustuksen todistajaksi kutsuin kuraattori, taiteilija Jussi Koitelan. Syyttäjän viitan puki päälle taiteilija Kiba Lumberg. Lumbergin todistaja oli taiteilija, Aalto-yliopiston professori Pia Lindman.

Syyttäjä esitti laussa syytteen, jossa väitti suomalaisten taideorganisaatioiden sortuvan eräänlaiseen lobotomiaan asetellessaan tekijöitä ja teoksia viennin näkökulmasta kulloinkin sopivaan pakettiin. Väittelimme siis osittain kansallisesta taiteesta, osin taideorganisaatioiden toiminnasta. Keskustelu poukkoili näiden välillä koko kaksituntisen.

Lopulta tuomari Tuomas Nevanlinna julisti molemmille osapuolille vapautuksen eli tasapelin ja kiitti osapuolia historian yhdestä parhaista IHME Oikeudenkäynneistä. Tässä puolustuksen asianajajana pitämäni puheenvuoro sekä loppupuheenvuoro.

Puolustuksen puheenvuoro

Vastaan, että taide on syytön / plead not guilty.

1. Vastakkainasettelua kansallinen taide vs. kansainvälinen moderni taide ei ole todellisuudessa olemassa. Suomalainen taiteilijakunta on tutkimusten mukaan korkeasti koulutettua ja jo lähtökohtaisesti kansainvälistä. Koulut käydään ulkomailla ja jo lähes äidinmaidossa opetellaan kansainvälisten suhteiden luontia ja pelisääntöjä. Suomalaisella taiteella on myös maailmanlaajuisesti paljon kysyntää, kiitos jo yli vuosikymmenten jatkuneen aktiivisen kulttuurivaihdon ja työn, jota useat suomalaiset taideorganisaatiot ovat harjoittaneet. Kysynkin, miksi väitetty lobotomia olisi yksin instituutioiden vastuulla? Eikös yksittäisillä tekijöillä, kv-kuraattoreilla, museonjohtajilla ja muilla portinvartijoilla ole asiaan aika suuri osuus? Väitetään, että organisaatiot muodostuvat ihmisistä joilla on subjektiivinen maku. Mitä voidaan sanoa portinvartijoiden vaikutuksesta taidemaailmaan, jotka suosivat vain muutamaa prosenttia ja jättävät loput 98% historian hämärään? Lobotomiaan ei tarvita taideorganisaatiota. Ne edustavat usein vain seiniä ja kehystä.

2. Taideviennin sijaan tulisi puhua taide- ja kulttuurivaihdosta. Marko Karo kuvaa tutkielmassaan ”Koordinaatteja tilassa ja ajassa - Kuvataide ja kulttuurivaihto 2008–2012” seuraavasti: Kuvataiteilijan työn itseisarvon, työn sisältökriittisyyden on siinä keskeistä. Kulttuuriviennin sijaan on kyse vastavuoroisuudesta ja vuoropuhelusta, ajatusten ja taiteen vaihdosta." Taiteen itseisarvo merkitsee tekemisen pitkäjänteisyyden tukemista ja luottamusta taiteellisen työn sisällön arvoihin ja asenteeseen. Tämä luottamus joskus puuttuu, ja silloin se pitää palauttaa.

Fakta on, että Suomeen eivät huippukuraattorit löydä tänä päivänäkään oma-aloitteisesti. Täältä ei myöskään lähdetä minnekään ilman huomattavaa panostusta taiteilijan kansainväliseen urakehitykseen sen jossakin vaiheessa, mieluiten alussa. Jopa internetin aikakaudella olemme paradoksaalisesti edelleen geopoliittisesti syrjässä. Näitä edellytyksiä organisaatiot parantavat aivan oleellisesti. Taiteilija ei yksinkertaisesti selviä yksin. Resurssit riittävät tekemiseen ja suunnitteluun, mutta viimeistään markkinoinnissa, rahoituksen haussa ja suhdetoiminnassa tarvitaan usein ammattimaisessa toiminnassa apua.

3. Olen toiminut kymmenen vuotta kulttuurin kentällä erilaisissa taideorganisaatioissa ja nyt itsenäisenä asiantuntijana alkuvuodesta 2014 lähtien. Opintoni olen tehnyt kahdessa kansainvälisessä kouluissa sekä Suomessa että Saksassa ja asun ja työskentelen tällä hetkellä kahdessa eurooppalaisessa maassa. Teoksissani olen käsitellyt paljon nationalismia, kansallistunnetta ja kollektiivista muistia valottaen niiden yhtymäkohtia tähän päivään arkistomateriaaliin ja found footageen pohjautuvien mediataideteosteni kautta. En ole koskaan kokenut, että taideinstituutioissa organisaatiot olisivat vastuussa taiteen typistämisestä. Paljon vaikuttaa sen sijaan hieman kärjistäen sanottuna kapitalistinen pyramidihuijaus, jota myös taidekentäksi kutsutaan. Taidekentän maxiimi tuntuu kuuluvan näin: jotta yhä harvempi voisi menestyä, yhä suurempi määrä taiteilijoita syötetään portinvartijoille.



Pitääkö näin olla? Yhteiskuntajärjestelmämme perustuu kysynnän ja tarjonnan lakiin: tarjontaa tulee olla aina hieman enemmän kuin kysyntää. Työtä on aina vähemmän kuin sen tekijöitä kilpailuasetelman säilyttämiseksi. Taiteessa tämä epäsuhta korostuu. Tai ehkä kyse ei niinkään ole itse järjestelmästä vaan siitä miten siinä kentällä olevat ihmiset toimivat. Asian voi ajatella myös toisin päin. Konservatismin viitan taideorganisaatioiden harteille heittäjien pitäisi mennä itseensä ja kysyä, mitä minä voisin tehdä toisin seuraavan sukupolven edustajana organisaatioiden uudistumista tukeakseni ja auttaakseni. Voisinko juuri minä vaikuttaa? Ilmiö kiinnitti itse asiassa huomioni jo kouluaikoina, ja mietin silloin miksi taiteilijat hyväksyvät järjestelmän kritiikittömästi. Eikö Suomessa ole pikemminkin valtava potentiaali ja mahdollisuus hyödyntää suuri lahjakkaiden, mutta hyvin erilaisten taiteilijoiden kaarti suhteessa populaan sen sijaan, että kuoritaan vain itsestäänselvät kermat päältä? Ei ole yhtä urapolkua ja tietä menestykseen, vaan niitä on useita erilaisia. Vain ottamalla ohjaksia omiin käsiin, luomalla ideologioita, herättämällä keskustelua, ravistelemalla, ja toimimalla: perustamalla kollektiiveja, yhteenliittymiä, verkostoja gallerioita ja kansanliikkeitä voi saada itse muutosta haluamiinsa asioihin. Kukaan ei niitä tulea hopeatarjottimella tarjoilemaan. Tätä taiteilijoiden itsensä aktiivisuutta tulisi tukea sekä organisaatioiden että taidekoulujen, sillä siinä piilee myös organisaation itsensä uudistumisen, kehittymisen ja säilymisen avain. Jokaisella instituutiolla on elämänkaarensa: se syntyy - kehittyy - ja kuolee. Tai uudistuu. Me taiteilijat, kuraattorit ja eri tavalla ajattelijat olemme ne jotka organisaatioita tänä päivänä ravistamme ja rakentavasti uudistamme.


Loppupuheenvuoro 


Hyvä tuomari, syyttäjä ja todistajat, arvoisa festivaaliyleisö.

”Museot ja galleriat ovat nykymaailmassa harvinaisia paikkoja”. Ne ovat toimiessaan mielekkäästi hieno asia. Jos ja kun instituutioita täytyy muuttaa, ei auta paeta vaan marssia niihin ”rytinällä sisään” -- puolustamaan taiteen ja taiteilijoiden asemaa ja olemassaoloa läpimarkkinataloudellistuneessa maailmassa., kirjoittaa Antti Majava Sini Monosen Into kustannukselle toimittamassa vastikään ilmestyneessä Alaston totuus taiteesta -Pamfletissa (2014).

Kuraattorien - sekä etenkin taiteilijakuraattorien - toisinajattelu, sekä organisaatioiden välillä että verkostojen kautta toimiminen, olisi arvokasta. Vaihtoehtona on lahjakkuuden turha haaskaus, joka voidaan välttää kuratoinnin näkökulmaa laajentamalla. Menestyneimmät eivät välttämättä ole lahjakkaimmat, vaan ne jotka sopivat kuraattorien käsitykseen parhaiten siitä, minkälainen taiteilijan tule olla. Sopivimmat kehitetään tuotteiksi, jotka tulevat putken toisesta päästä pahimmassa tapauksessa loppuunkulutettuina ulos. Vaihtoehtona sanotaan, että otetaan uusi tilalle. Voisiko ajatella, että tähän kiinnitetään myös organisaatioissa enemmän huomiota?


Koko taidemaailman tulisikin kääntää katseensa ei-kansallisen ja kansainvälisen teennäisestä jaottelusta kentän valtarakenteisiin ja niiden aktiiviseen muuttamiseen. Kansallisuus ei 2000-luvulla ole enää validi argumentti. Tutkimukset osoittavat kiistatta, että koko nuorempi taiteilijapolvi toimii jo lähtökohtaisesti kansainvälisesti. Kilpailu on tänä päivänä paljon ankarampaa kuin muutama vuosikymmen sitten, jolloin koko sanaa ei käytännössä edes mainittu taidekentällä. Nyt kilpailusta puhutaan jo taiteilijoiden kesken suhteellisen normaalina, eteenpäinvievänä asiana, joka mahdollistaa uudistumisen. Joskun on kuitenkin ovelampaa hyödyntää se mitä on rakennettu vuosikymmeniä, kuin aloittaa kaikki itse alusta. Se ei ole konservatismia, vaan tervettä järkeä, vaikka uudistuminen ja taiteen rakenteiden puolustaminen sellaiseksi usein mediassa herkästi tänä päivänä leimataankin. Näen että tämä leimaaminen on turhaa ja ruokkii vastakkainasettelua taiteilijakunnassa silloin, kun meidän taiteilijoiden ja kentän edustajien tulisi voimakkaimmin toimia yhteen. Vaatii rohkeutta ottaa itse vastuu ja nostaa takapuoli penkistä ylös. Kun niin tekee, kannattaa samalla katsella ympärilleen onko joku muu tehnyt jo samankaltaista aiemmin, ja yhdistää voimat. Uudella tavalla ajattelu tekee hyvää myös organisaatioille. Keskustelunavauksia ei tulisi instituutioiden taholta nähdä punaisena vaatteena, vaan ne tulisi ymmärtää oleellisena osana demokratiaa, organisaatiota uudistavana voimana, joka palvelee aivan samaa tarkoitusta jota varten ne itse ovat olemassa: parempaa taiteen maailmaa ja sen uudistuneita rakenteita.


Jokainen taiteilija voi esimerkiksi kollektiivien ja oman aktiivisuuden avulla olla hyväksymättä ahtaita rajoja ja jossain määrin myös tehdä oman menestyksensä, niinkuin klisee kuuluu. Mutta ilman, että jossakin vaiheessa uraa organisaatiot näkevät taiteilijan erityislaatuisuuden ja potentiaalin ja ottavat koppia näiden menestyksestä, he eivät pääse riittävän pitkälle. Tai riittävän ajoissa. Koulutuksellakin on tässä avainasema. Jos painotetaan taidehistoriaan pohjaavaa tähtikulttia jo kuraattorikouluissa sekä tekijöiden että portinvartioiden ohjenuorana, ei putkesta valmistu kuin yhtä sorttia tavaraa. Aidosti vaikutusvaltaisia ammattilaisia menetetään, jotka ajattelisivat mahdollisesti toisin, ja taidemekanismi on itseään poissulkeva. Tällöin nuorenkaan kuraattorin oma näkemys ei pääse välttämättä kehittymään täysmääräisesti koskaan vaan hän matkii tähtikuraattoreita ja `peers`-jengiä. Kuratoitujen taiteilijoiden määrä samalla vähenee. Enemmän vähemmälle jengille tuntuu olevan tämän ajan tyly slogan. Samalla ei oteta lainkaan huomioon tosiasiaa, että monipuolisuus kentältä asteittain häviää. Tätä näivettymistä vastaan taiteilijoiden tulisi itse taistella aktiivisesti. Siihen paras keino on aktiivinen vuorovaikutus, postitiivinen toimiminen organisaatioiden välillä verkostoja luoden ja dialogiin pakottaminen vain ääritapauksessa, jos instituutio ei itse halua keskustella. Taiteilija ei enää tyydy osaansa, tai kuraattorin/galleristin hänelle määräämään rooliin. Tällainen aika on ohitse. 


Taiteilijalla tänä päivänä on useita eri rooleja. Suomalaisella taidekentällä meillä on ollut perinteisesti - ja tulee myös jatkossa olemaan, - paljon valtaa. Kiitos uudistuneiden organisaatioiden, uusien yhteenliittymien ja taiteilijoiden aktiivisen panostuksen niihin. Verkostojen kasvattamisen kotikentältä kansainväliseen tulisi olla kaiken instituutiolähtöisen toiminnan tavoite. 

Kiitos.


Hanna Ojamo media artist, arts manager 

torstai 3. huhtikuuta 2014

IHME Festival

IHME Festival 2014 invited me to debate National Art in the annual Trial together with curator/ artist Jussi Koitela, artists Kiba Lumberg and Pia Lindman. Me and Jussi will be defending national art arguing whether if the division into national and international art is valid in the first place, whereas Kiba and Pia are supposed to argue in the profit of the international modern art.

The debate takes place at the Old Student House, on Friday 4.4.2014, hosted by Tuomas Nevanlinna. More about the debate in the coming days.
Visit IHME Festival`s interesting programme here, one of Finland`s most valued cultural brand.

HS

Helsingin Sanomat published my text on Kluuvi gallery case on 16th February, 2014. The case arose a lot of media attention in the field of culture. I was featured in the 6 o`clock main news at YLE the Finnish Broadcasting Company on Monday 17th February 2014. There were radio and newspaper coverages in Hufvudstadbladet, HS, Yle and Radio.

The Facebook-group Kluuvin galleria puolesta gathered over 2, 000 supporters in Facebook and the petition was signed by more than 500 artists, art professionals, critics, art historians and a large public.

Helsinki City Art Museum decided to close down historical Kluuvi gallery and move it to its Tennispalatsi premises in Kamppi commercial area.

torstai 20. helmikuuta 2014

Kluuvi Gallery Article for HS

Here is an article offered for Helsingin Sanomat, the main daily newspaper in Finland, on Kluuvi Gallery`s future and Helsinki`s art museum scene.

Since the paper did not publish the text before the meeting, I decided to attach the original text here unshortened (in Finnish).

I graduated as Master of Music from the department of Arts Management (international) submitting my MA thesis on 14.6.2013. The thesis deals with the effects of the economic crisis on two interesting, prominent contemporary affiliate art museums in two different countries and art funding systems: MoMA PS1, New York and Museum of Contemporary Art Kiasma, Helsinki. During five years, I interviewed staff & leadership of the two museums as well as other experts in the field of museum studies and museology in Finland and the U.S.
The research can be found at Siba eThesis data base here.

Kluuvin galleriasta voi tulla yleisömagneetti

 Helsingin taidemuseon johtokunta käsittelee keskiviikkona historiallisen Kluuvin gallerian toimitilojen lakkauttamista ja gallerian siirtoa Tennispalatsin tilojen yhteyteen. Valmistelu tehtiin lyhyellä varoitusajalla hiihtolomaviikon alla. Arkkitehti Aarno Ruusuvuoren suunnittelema ainutlaatuinen tila on toinen Suomessa varta vasten taiteelle rakennettuista gallerioista. Sen merkitys etenkin debyyttiään tekeville taiteilijoille on ollut kiistaton ja taiteilijalista nimekäs. Tuoreessa muistissa on hiljattainen museon Meilahden tiloista luopuminen, jossa kunnollista kuntokartoitusta homevaurioista ei ollut tehty. 

Taidekentällä pohditaan, ollaanko menossa Guggenheim edellä puuhun. Onko taidemuseo tekemässä hätiköityä päätöstä, ja millä perustein? Otetaanko kaavaillussa siirrossa riittävällä tavalla huomioon kentän todelliset tarpeet ja tilan historiallinen arvokkuus sekä merkityksellisyys helsinkiläiselle taidekentälle, vai pelkkä paine kävijöistä? Kluuvin gallerian syrjäinen sijainti Kauppatorin kupeessa sekä tilan huono tavoitettavuus on koettu ongelmallisen. Millä tavalla johtokunta näkee, että Helsingin keskusta on sijaintina syrjäinen?

 Todellinen ongelma lienee siinä, että Tennispalatsi sijaitsee Helsingin kaupallisessa keskustassa, kun taas Kluuvin galleria erillään sen historiallisessa osassa. Galleria on myös esittänyt museon linjasta poikkeavaa kokeilevampaa taidetta, jota ei ole usein nähty sen päänäyttelyissä. Tämä on monipuolistanut taidekenttää. Näyttelyt on koettu niin ammattikunnan kuin kriitikoidenkin taholta poikkeuksetta korkealaatuisina. Nuorelle taiteilijalle Kluuvi on meriitti, josta ponnahdetaan suuren yleisön tietoisuuteen sekä työllistytään myöhemmän teosmyynnin kautta. Sekä tila että sen taide edustavat ykkösluokan suomalaista, kansainvälistä taidetta. Kentällä ihmetellään nyt museon halua luopua sen lippulaivasta.

 Museo on epäonnistunut tilan markkinoinnissa & tiedotuksessa kategorisesti vuosikaudet. Nyt sillä on tilaisuus korjata tilanne. Elämystalouden ja kävijämäärien paineessa voi olla myös etua erilaisesta strategiasta - satsaamisessa historialliseen ja arvokkaaseen taiteen tilaan, joka uudistuu raikkaan markkinoinnin keinoin. Miksi rakennuksen piha on täysin hyödyntämättä? Eikö sinne voisi vaikkapa PS1:n ensi kesän vetonaulasta, itsensä hävittävästä jättimäisestä arkkitehtonisesta sienitornista, mallia ottamalla rakentaa jotakin, joka kesäsesongin mentyä katoaa? Mikä olisikaan parempi vetonaula suurelle yleisölle, hienompaa markkinointia tai upeampi allegoria seinättömälle taiteelle? Banneri-ideoilla kilpaillaan jo sosiaalisessa mediassa. Galleriaa halutaan nyt vilpittömästi auttaa. 

Tutkimuksessani talouskriisin vaikutuksista nykytaiteen museoihin tarkastelin viiden vuoden ajan keinoja, joita kaksi museota, MoMA PS1 New Yorkissa sekä Kiasma Helsingissä löysivät kriisistä selviytymiseen. USA:ssa museo hyödynsi talouspaineissa paikallisen kentän nuoret tekijät, ja rakensi sille kokonaan uuden, menestyksekkään museokonseptin. Kansainvälisten kiertonäyttelyiden sijaan paikallinen taide oli sille valttikortti, jota ei kannatanut yksinkertaisesti heittää menemään. Molemmat museot löysivät hyviä ja ansiokkaita ratkaisuja. Tutkimuksesta ilmeni samalla, että Suomesta puuttuu perinteisesti lähes kokonaan vuorovaikutus museoiden ja kentän välillä. Tarvitaan enemmän välittäjiä. Kävijämäärien lisäksi museon menestykselle yhtä tärkeä on tekijä, sisällöntuottaja. Taiteilija kun on se henkilö joka tänä päivänä luo museon näyttelyille sisällön, tason, jota se pääsylipputulojen muodossa kauppaa.

Guggenheim ja museokentän ravistelu uusilla tulokkailla ovat aiheuttaneet Suomessa ennennäkemättömän kilpajuoksun resursseista ja kävijöistä. Jo ennestään rahoituspaineissa pinnisteleville museoille valtionhallinnon tuen kohdistaminen kävijämagneeteille on varmasti kova sisällöllinen haaste. Kävijämäärien lisäämiseen tähtäävä näyttelypolitiikka ei kuitenkaan saa merkitä lyhytnäköistä ja arvaamatonta taiteen areenojen alasajoa. Paine tulisi kohdistaa kiinnostavampaan taiteeseen ja sen onnistuneeseen markkinointiin. Kluuvin gallerialla on huikea potentiaali nousta ammattikentän arvostuksesta suuren yleisön magneetiksi elvyttämällä tila koko loistoonsa.

Hanna Ojamo
Kirjoittaja on taiteen ja taidehallinnon maisteri, jonka talouskriisin vaikutuksia nykytaiteen museoissa käsittelevä maisterintutkielma (engl.) tarkastettiin Taideyliopiston Sibelius-Akatemiassa 14.6.1013.